Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

Finlandia-palkittu järkäle - 560 sivua - piti sisällään varmaan viiden kirjan ainekset. Intensiivinen, rankka, monissa kohtaa osuva, epämiellyttäväkin.

Jenkki Joe - sittemmin neuroproffa - ja suomalainen Alina rakastuvat pikaisesti, menevät naimisiin ja saavat lapsen, Samuelin. Nuoripari asuu Suomessa ja maineikkaan tutkijanuran kertaalleen jenkeissä hylännyt Joe työskentelee hesalaisessa tutkimuslaitoksessa, tympääntyy ja turhautuu. Jo tässä vaiheessa Valtonen piikittelee suomalaista yhteiskuntaa, niin tutkimusmaailmaa kuin koko kulttuuria. Ja nuori pari puhuu toistensa ohi koko ajan, sen vähä mitä puhuvat. Joe lähtee Amerikkaan päästäkseen siellä kunnon tutkijanuralle.

Kirja etenee väliin Helsingin, väliin Baltimoren maisemissa. Poika kasvaa, isästä ei kuulu käytännössä mitään; Alina pääsee oman elämänsä alkuun uuden perheen kanssa.

Kunnes sitten ollaan tilanteessa, missä Joe on eläinkokeita hyödyntävä neurotieteen professori ja poika-Samuelista on kasvanut eläintensuojelija ja ekoaktivisti, joka hengailee ekoterroristien liepeillä.

Kirja antaa kalsean kuvan maailmasta. Ihmisiä ajaa eteenpäin joku eläimellinen vimma; on kyse tieteestä, markkinoinnista, kulutuksesta, nuorten elämäntyylistä... Hengästyttävällä tavalla Valtonen läväyttää eteen muutamien sivujen inhorealistisia kuvauksia ontosta maailmastamme: uskonto, tiede, talouselämä, parisuhde... 

Kun lyhyen hetken Alina kokee jotain eksistentiaalista; kaipaa jotain, ja hakeutuu hetkittäisen lämpimän rippikoulumuiston varassa seurakuntien keskustelusivuille. Tämä avoin keskustelu (!) on yksi teoksen tyypillisiä kohtia, joissa mennään monen sivun ajaksi johonkin osittaisteemaan todella syvälle, ja Valtonen kääntää turboahtimen päälle. Alina saa vastaansa koko koko nettifoorumin vihapuherepertoaarin kaikessa voimassaan ja seurakunnan henkilöitä kiinni yritettyään kuulee vain lässynlässyn taivastelua avoimesta keskustelusta ja avoimuuden tarpeesta: kaiken vyöryn seassa saa sitten sähköpostiin kaksirivisen, mitäänsanomattoman viestin Suvi-nimiseltä papilta. Alina kimpaantuu ja eroaa kirkosta samantien: Haista sinä Suvipappi paska!

Kirjan viesti on: Älä edes yritä!

Jossain arviossa kehuttiin kirjan nostavan moraalisia pohdiskeluja; no joo, enemmän kuitenkin siitä huokuu nihilismi. Valtonen on yllättävän ivallinen; hahmoparkojensa kärvistellessä ongelmiensa parissa hän vielä kääntää puukkoa selässä ja lisää kierroksia. Mielestäni tämä on turhin piirre kuitenkin monilta osin ansiokkaassa kirjassa.

Keskustelu, keskustelemattomuus, ohi puhuminen - Joe tympääntyi suomalaisten puhumattomuuteen, mutta eipä Usankaan puolelta kovin hehkeä kuva välity.  Eläinaktivismin kohdalla ajatus kävi suomalaisissa metsäkiistoissa, joissa - ulkopuoliset varsinkin - jankuttivat dialogin tarvetta, keskustelua. Ikäänkuin ideologisesti niinkin syvissä vesissä liikkuvat tahot kuin kirjan aktivistit dialogista kantojaan muuttaisivat... Ihmiset nyt vain sattuvat olemaan eri mieltä, ja nykymaailma - joka on paitsi yltäkylläinen, myös monella tavalla absurdi ja ongelmia täynnä - on sellainen, että aika ymmärrettävästi päädytään olemaan absoluuttisesti eri mieltä. Yhteiskunnan ulkopuolelle hypänneet aktivistit voivat omassa norsunluutornissaan rakentaa omia pilvilinnojaan, ja koittavat niitä väkisin saada toteutettua. Tavallinen rahvas on taas täysin kiinni töissään, uraputkessaan, markkinointikoneistojen tahdottomia nappuloita. Ihmiset puhuvat toistensa ohi, niin yliavoimet amerikkalaiset kuin tuppisuut suomalaiset. He eivät tiedä mitä tekevät.

Scifi-hengessä Valtonen maalaa (lähi...)tulevaisuuden kuvaa tajunnan sisään menevästä iAm-härpäkkeestä, joka tekee ihmisestä jo oikeasti koneiden jatkeen. Taidokkaasti kuvattu, erittäin pelottava tulevaisuudenkuva. Tuollaiset ihmiset eivät enää Goethen runoja tai Mahlerin sinfonioita laatisi...

Eläimellistä tai konemaista menoa, mitä kirja tietysti kuvaakin. Ehkä tyyli on myös viesti sinänsä. Mutta olisin kaivannut samaistumista johonkin keskushenkilöön; nyt sellaisiksi kelpasivat korkeintaan Samuelin tenavaiässä olevat velipuolet... Jos maailma ja ihmiset olisivat noin surkeita, niin olisiko sitten väliä, vaikka menisi koko paska!

Mutta kun maailma on minusta kaunis, eikä ihmisissäkään ole aina valittamista.

Samuelin masentuminen ja maailmantuska (ja sitä kautta ajautuminen ekoterrorismin liepeille) oli aika hätkähdyttävä. Näinhän se saattaa tapahtua ja niin on monelle kympin pojalle ja tytölle käynyt. Kun lasi ei ole edes puoliksi tyhjä, vaan sen näkee vain olevan täynnä kusta. Eikä näe enää kuin synkän mustan sävyjä. Tuo kohta oli mielestäni hyvin kuvattu - mutta mitähän itse aktivistit miettivät? Voi olla, että tuollainen ongelmalähtöinen isä jätti-syndrooma ylevän aktivismin taustasyynä ei heitä oikein analyysinä miellytä.

Samoin oli karmaisevan paljastavasti kuvattu, miten Joen perheen jouduttua toistuvien iskujen kohteeksi tutkimuslaitoksen johto jätti hänet aika yksin. Pesi kätensä korostamalla, miten vähän kuitenkaan HEIDÄN yliopistossaan eläinkokeita tehtiin. Henkistä onaniaa, mihin lepsu johto aktivismin pelossa turvautui. Siinä kyllä symppasin Joeta täysillä, vaikka muuten koin tyypin aika epämiellyttäväksi.

Mutta: ”Ilmeisesti ei ollut mitään merkitystä, miten asiat oikeasti olivat." Tosin en ole varma, onko tämän kirjan kohdalla aiheellista edes sanoa, miten "asiat oikeasti olivat". Ne asiat, jotka joskus ehkä oikeasti ovat jotain olleet, revitään kirjassa palasiksi. Jos totuutta on, niin ainakin niitä on lukuisia, eikä silläkään oikeastaan väliä, koska "vain se merkitsi, miltä ne (asiat) näyttivät.”

Keskustelukyvyttömyys ja omaan itseensä käpertyminen oli yksi suomalaisuuteen kohdistuva piikki, niin Alinan kuin sisäänpäinlämpiävän yliopistomaailman kohdalla. Tuli mieleen, hakiko Valtonen tällä jotain vertausta NATOsta käytyyn "keskusteluun": Joe saa puuhattua Suomeen päin houkuttelevan tieteellisen yhteistyöhankkeen, mutta Impivaarassa vaan katsotaan että itsekin pärjätään, kun on "huippuluokan" tutkimusyksikköä ja kaikkea...

No, ehkä tuli Finlandia-kirjasta liian kielteinen arvio. Hyvin taidokkaastihan yksiin kansiin on mahdutettu vaikka mitä, ja teksti vei mukanaan.

Mutta kirjasta tuli jotenkin mieleen vertailu Juha Seppälään. Häntähän pidetään kalseana kirjailijana, mutta kyllä Valtonen vie vielä enemmän, pohjan kaikelta. Seppälän kirjoissa kuitenkin yleensä vain kuollaan...